Surullinen tarina.
En muista paljoakaan synnyinpaikastani. Siellä oli ahdasta ja pimeää, eivätkä ihmiset koskaan leikkineet kanssamme. Muistan äitini ja hänen pehmeän turkkinsa, mutta hän oli usein sairas ja hyvin laiha. Hänellä oli vain vähän maitoa minulle ja sisaruksilleni. Muistan monien sisaruksieni kuolleen ja kaipaan heitä niin.
Muistan myös päivän, jolloin minut vietiin pois äitini luota. Olin niin surullinen ja peloissani, maitohampaanikin olivat juuri puhjenneet. Minun olisi pitänyt pysyä äitini luona pidempään, mutta hän oli niin sairas. Niin meidät pantiin laatikkoon ja vietiin johonkin outoon paikkaan. Vain me kaksi. Olimme peloissamme ja painauduimme kiinni toisiimme, yksikään ihminen ei silittänyt eikä rakastanut meitä. Niin paljon nähtävää, ääniä ja hajuja! Olemme kaupassa, jossa on paljon erilaisia eläimiä! Jotkut vaakkuvat! Jotkut naukuvat ja toiset piipittävät! Minut on lukittu siskoni kanssa pieneen häkkiin, voin kuulla muiden pentujen ääniä täältä.
Näen ihmisten katselevan minua. Pidän erityisesti "pienistä ihmisistä", lapsista. He näyttävät niin suloisilta ja hauskoilta, ihan kuin he haluaisivat leikkiä kanssani! Kaikki päivät vietämme pienessä häkissämme, joskus ilkeät ihmiset lyövät ikkunaan pelotellakseen meitä. Silloin tällöin meidät viedään ulos ihmisten nähtäväksi. Jotkut ovat helliä mutta toiset satuttavat meitä. Saamme aina kuulla "Ne on niin söpöjä! Tahdon tuollaisen!", mutta koskaan emme pääse kenenkään mukaan.
Siskoni kuoli viime yönä, kun kauppa oli pimeänä. Painoin pääni hänen pehmeälle turkilleen ja tunsin elämän jättävän hänen pienen, laihan ruumiinsa. Olin kuullut ihmisten sanovan, että hän oli sairas ja minutkin pitäisi myydä alennushintaan, että pääsisivät minusta äkkiä eroon. Luulen pehmeän ininäni olleen ainoa ääni, joka suri häntä kun hänen ruumiinsa aamulla otettiin pois häkistä ja heitettiin roskikseen.
Tänään tuli perhe ja osti minut! Voi tätä onnen päivää! He ovat todella mukava perhe ja he todella, todella halusivat minut! He olivat ostaneet kupin ja ruokaa minulle ja perheen tyttö piti minua hellästi sylissään. Rakastan häntä niin paljon! Tytön äiti ja isä kehuvat minua suloiseksi ja hyväksi pennuksi! Minut nimetään Angeliksi (Enkeliksi). Rakastan nuolla uusia ihmisiäni! Perhe pitää minusta hyvää huolta, he ovat helliä ja rakastavat minua. Hellävaroen he opettavat minulle oikean ja väärän, antavat hyvää ruokaa ja paljon rakkautta. Haluan ainoastaan miellyttää näitä ihania ihmisiä! Rakastan pikkutyttöä ja pidän leikkimisestä hänen kanssaan.
Tänään kävin eläinlääkärillä. Se oli outo paikka ja minua pelotti. Sain pari rokotusta, mutta paras ystäväni, pikku tyttö piti minua hellästi ja sanoi sen olevan OK. Niinpä rentouduin. Eläinlääkäri varmaankin sanoi surullisia sanoja rakkaalle perheelleni, koska he näyttivät kamalan onnettomilta. Kuulin vakavasta lonkkaviasta ja jotain sydämestäni... Kuulin eläinlääkärin sanovan jotain "epämääräisistä kasvattajista" ja siitä, että vanhempiani ei varmaankaan oltu kuvattu. En ymmärtänyt eläinlääkärin puheita, ainoastaan sen, että minua koskee nähdä perheeni näin surullisena. Mutta he silti rakastavat minua ja minäkin rakastan heitä hyvin paljon!
Olen nyt kuusi kuukautta vanha. Siinä missä useimmat muut pennut ovat vankkoja ja riehakkaita, minuun sattuu kauheasti jo pelkkä liikkuminenkin. Kipu ei koskaan hellitä. Minuun sattuu leikkiä ja juosta rakkaan pikkutyttöni kanssa ja minun on myös vaikea hengittää. Yritän parhaani ollakseni se vahva pentu, mikä minun pitäisi olla, mutta se on niin vaikeaa. Sydämeni särkyy kun näen pikkutytön niin surullisena ja kuulen Äidin ja Isän sanovan: "Nyt on varmaankin aika". Useita kertoja olen käynyt eläinlääkärillä, eivätkä uutiset ole koskaan hyviä. Aina puhutaan synnynnäisistä ongelmista. Haluan vain tuntea lämpimän auringonpaisteen, leikkiä ja helliä perhettäni. Viime yö oli pahin. Kipu on nyt ainainen olotilani, juominenkin koskee.
Yritän nousta, mutta voin ainoastaan inistä kivusta. Minut viedään autoon viimeisen kerran. Kaikki ovat niin surullisia, enkä tiedä miksi. Olenko ollut tuhma? Yritän aina olla hyvä ja rakastettava, mitä olen tehnyt väärin? Voi kun tämä kipu vain menisi pois! Kunpa vain pystyisin pysäyttämään pienen tytön kyyneleet. Yritän nuolla hänen kättään, mutta voin vain valittaa kivusta.
Eläinlääkärin pöytä on kovin kylmä. Minua niin pelottaa. Ihmiset kaikki halaavat minua ja itkevät pehmeään turkkiini. Voin tuntea heidän rakkautensa ja surunsa. Onnistun nuolemaan pehmeästi heidän käsiään. Eläinlääkärikään ei näytä niin pelottavalta tänään. Hän on hellä ja aavistan jonkinlaista helpotusta kivulleni.
Pikkutyttö pitää minua pehmeästi ja kiitän häntä kaikesta antamastaan rakkaudesta. Tunnen pienen piston etujalassani. Kipu alkaa hellittää ja tunnen rauhan laskeutuvan ylleni. Voin nyt nuolla pehmeästi hänen kättään. Oloni muuttuu nyt unenomaiseksi ja näen äitini ja sisarukseni kaukaisessa vehreässä paikassa. He kertovat minulle ettei siellä ole kipua, ainoastaan rauhaa ja onnellisuutta. Jätän hyvästit perheelleni ainoalla tuntemallani tavalla, pienellä hännän heilautuksella (ja hellällä kuonon tökkäisyllä). Olin toivonut viettäväni monta vuotta heidän kanssaan, mutta niin vain ei ollut tarkoitettu. "Nähkääs", sanoi eläinlääkäri: ”Eläinkaupasta ostetut pennut eivät tule kunnon kasvattajilta". Kipu poistuu nyt ja tiedän, että tulee kulumaan monta vuotta kunnes näen rakkaan perheeni uudelleen...
(Tätä tarinaa saa julkaista ja levittää toivoen, että se pysäyttää moraalittomat kasvattajat ja ne jotka kasvattavat pentuja vain rahan eikä rodun parantamisen vuoksi. Copyright 1999 J. Ellis)
Orpo koira
Rakastan vieläkin äitiäni. Hän muutti kauas ja jäimme yksin. Kaikki sisarukseni hajaantuivat eri suuntiin mutta minä jäin paikalleni. Katsoin heidän peräänsä. Katselin vielä monta tuntia siinä paikallani hälveneviä jälkiä lumessa...
Olen aivan yksin. Kukaan ei leiki. Eikä ota lämpimään syliin lohdutukseksi. Suren sisariani jotka jättivät minut tänne yksikseen. Rakastin suuresti perhettäni. En tiedä mitä tekisin. Lähdin kävelemään metsään. Yritän päästä vain kotiin...
Kävelen synkkään metsään jonne sisarenikin juoksivat. En tiedä etsinkö heitä vai yritänkö elää. Olisinko sittenkin lähtenyt väärään suuntaan tai susi tulisi vastaan. Sisareni olivat mennet jo ajat sitten. Olisikohan pitänyt mennä perään. Luulen että en selviä täällä kauaa ellei joku tule pelastamaan...
Kävelen ja mietin että kannattaisiko kääntyä takaisin vai jatkaa matkaa. Päätän jatkaa vaikka edessäni oleva metsä näyttää mustalta ja sylkältä. Täällä ei ole kovin lämmin, vaan minua paleltaa. Kuuset ovat keränneet oksilleen paksuja lumimassoja jotka varmaan tippuisivat päälleni ollessani täällä...
Eihän tätä kukaan ymmärrä. Ei ainakaan minunlaiseni pikkukoira. Minä vain kävelen ja mietin oliko virhe tulla tänne. Sisareni olivat menneet ja mietin miten löytäisin heidät. Ulvoisinko? Ei, en. Se saisi sudet liikkeelle. Millä minä löydän heidät. Äkkiä kaukaa kuuluu inahdus...
Jatkuu....
Copyright: AaveKoira
Ghostin tarina.
Tämä tarina kertoo tytöstä ja aavekoira Black Ghostista.
Eräs tyttö käveli pientä metsäpolkua pitkin kouluun. Tytön nimi oli Anna ja hän oli 11. Hänellä oli ollut pitkä matka kouluun siitä asti kun hänen perheensä oli muuttanut Lappeenrannasta Lappiin. Oikeastaan Annalla ei ollut perhettä. Vain mummi ja vaari. Annan isä oli kuollut sodassa ja äiti oli sairastunut ja kuollut. Miten Anna pärjäisikään siinä uudessa talossa joka kyhjötti keskellä metsää. Annalla oli ollut koira Mars, mutta se oli loukannut itsensä niin pahasti että se jouduttiin lopettamaan. Suru painoi yhä Annan mieltä niin että koulussakin hän vetäytyi omiin oliohinsa. Välitunnillakin Anna juoksi aina pihan syrjimmäiseen nurkkaan ja katseli sieltä muitten oppilaitten touhuja.
Päivät kuluivat samaa tahtia. Koulussa Annaa alettiin pilkata siitä että hänellä ei ollut eläintä ja että hän aina kyhjötti jossain nurkassa. 'Miten näin saattoi käydä' Anna ajatteli surullisena kun oli taas kerran matkalla kouluun. Anna oli luokalla 5-6 b. Koulussa Anna riisui ulkovaatteensa ja meni luokkaansa masentuneen näköisenä. "Mitä nyt Anna?" eräs tyttö kysyi. Tytön nimi oli Siiri. Hän oli ainut joka ei kiusannut Annaa. "No ei mitään, Selitän välkällä" Anna tuhahti. Mutta Anna unohti koko asian kun heillä oli Englannin koe. Annan aivot eivät raksuttaneet ollenkaan, ja hän arveli että hänellä oli luokan huonoin koe. 'Hmm... Mitä Spider on Englanniksi? Varmaan yö tai joku sinne päin' Anna mietti.
*Priing* koulun kellot soivat välitunnin merkiksi. Anna oli saanut kokeen valmiiksi, kahta tehtävää myöten. Opettaja keräsi kokeet. "Hmm... Hmm..." alkoi kuulua luokasta. Anna ajatteli opettajan tarkistavan kokeita. Siiri, Nella ja Minna ryntäsivät pihalle, mutta Anna laahusti perässä omaan nurkkaansa. Siiri, Nella, Minna ja kaksi muuta tyttöä leikkivät kirkonrottaa. Äkkiä Siiri jättää leikin kesken - juuri kun Nella on pelastamassa rottia - ja ryntää Annan nurkkaan. "Hei Anna! Sinä lupasit kertoa mikä mieltäsi painaa" Siiri sanoi ystävällisesti. "No kun mulla kuoli koira, ja vanhemmatkin on kuollut. Ihan sama! Ei se sua liikuta!" Anna tuhahti ja kääntyi. "Olen ain..." Siiri ei kerennyt sanomaan ennen kuin Anna tuhahti: "Älä yritä" *Priing* "Moi mä meen sisälle" Siiri huikkasi.
Jatkuu...